Ystävyys elämän vaikeimpina hetkinä 
Edelliselle sivulle

Elina Vehmasto: Ystävyys elämän vaikeimpina hetkinä
 
Ystävyys elämän vaikeimpina hetkinä

Golden Agen etusivu

 

YSTÄVYYS ELÄMÄN VAIKEIMPINA HETKINÄ

 

Lahja Ystävälle

 

Vaikka ystävänpäivä nykymuodossaan on tullutkin Amerikasta, juhlan alkuperä ulottuu paljon kauemmaksi, esikristillisen Rooman lupercalia-juhliin ja katolisen marttyyrin Valentinuksen päivään. Helmikuun 15. päivänä vietettävää lupercaliaa vietettiin hurjin menoin uhraten vuohia ja koiria.

Kristillinen kirkko yritti kitkeä pois tämän pakanallisen menon, siinä kuitenkin onnistumatta. Niinpä sen sisältöä muutettiin ja siitä tehtiin kristillinren juhla, katollisen pyhimyksen Valentinuksen päivä.

Juhlan taustahahmo on siis pyhä Valentinus, marttyyri, jonka muistopäivää on vietetty vuodesta 350 alkaen 14. helmikuuta. Pyhimykseen liittyy useita legendoja, mutta useimmat viittaavat 200-luvulla eläneeseen Ternin kaupungin piispaan. Yhden legendan mukaan Valentinus vihki roomalaisia sotilaita ja toimi täten sotapäälliköitä vastaan, joiden mielestä sotilaiden ei pitänyt mennä naimisiin.


Valentinus vangittiin, mutta kiitolliset sotamiesten vaimot lähettivät hänelle kaltereiden taakse lahjoja ja kukkia. Keisari Marcus Aurelius tuomitsi Valentinuksen kuolemaan, ja hän kuoli kristittynä marttyyrina.

Tarinan mukaan Pyhä Valentinus on siis rakastavaisten ja kihlautuneiden suojelija sekä avio-onnen varmistaja.

Keski-Euroopassa on perinteisesti uskottu, että linnut valitsevat parinsa juuri 14. helmikuuta.

Nuoret englantilaiset ovat ystävänpäivänä arvuutelleet tulevia puolisoitaan ja tarkkailleet rakkaudesta kertovia enteitä.

Suomessa vastaava puolisoiden etsintä on perinteisesti ajoittunut vasta myöhempään kevääseen ja erityisesti helluntaihin.

Kuinkahan moni suomalainen nykyään osaa lukea enteet oikein ja löytää itselleen ystävän kihlatuksi ja puolisoksi asti?

 

 


YSTÄVÄT OVAT ARVOKKAITA

Ystävistä ja ystävyyden kestävyydestä on olemassa monenlaisia sanontoja. Pitänevät kaiketi jokainen jollain tasolla paikkansakin. Iäkkäämpien ihmisten keskuudessa pidetään viisaasti tärkeänä sitä, että jokaisella olisi ainakin kuusi hyvää ystävää. Tämä määrähän tarvitaan arkulle kantajia.

Saattaahan ihmisellä olla paljonkin ystäviä, mutta mistä sen sitten tietää ketkä ovat niitä oikeita ja aitoja, ja ketkä eivät. Aitojen ystävien tehtävä ei aina kovin helppo ole. Erilaisissa ahdinkotilanteissa nämä "teennäiset"; hyötymistarkoituksella, tavan vuoksi, ym. ym. ystävät yleensä karsiutuvat.


Y s t ä v i e n  j o u k k o  h a r v e n e e 

Seurasin aikanaan erään läheisen ihmisen elämän loppuvaiheita. "Viimeiseen hengenvetoon" saakka rinnalla kulkiessani sain nähdä monen ns. hyvän ystävän unohtavan toverinsa. Läheiseni oli elämänsä aikana ollut hyvin sosiaalinen ja monessa toiminnassa mukana. Syöpään sairastuessaan hänellä vielä riitti asiasta kiinnostuneita ystäviä. Onnistuneen leikkauksen jälkeenkin kaikki oli vielä ennallaan.

Muutaman vuoden kuluttua sairaus uusiutui. Leikkaus oli mahdotonta, vuorossa oli tuskainen ja kivulias kausi solumyrkkyjen maailmassa. Pahoinvointi oli jatkuvaa, hiukset lähtivät eikä peruukki korvannut sitä naiseuden osan menetystä. Ehdottoman varmaa paranemista lääkärit eivät luvanneet, toiveita vain. Alkoi epätoivoinen taistelu tautia vastaan. Aluksi siihen riitti energiaa, vähitellen alkoi usko horjua. Usko, toivo, epätoivo ja ahdistus vaihtelivat. Tämä toi ihmisessä esiin aivan uusia arvaamattomia piirteitä. Ystävät harvensivat käyntikertojaan eikä puhelinkaan enää soinut niin usein kuin ennen.

Pitkästä välimatkasta johtuen en päässyt käymään niin usein kuin olisin halunnut, joten olimme päivittäin yhteydessä puhelimitse. Kävimme mittavia keskusteluja vakavista aiheista. Läheiseni vaati minulta vastauksia vaikeisiin asioihin vedoten ammattiini.

Hoitoalan ammattilaisena minun olisi pitänyt osata selittää "kuoleman olemus"; miltä tuntuu kun ihminen kuolee, sattuuko se, mihin ihminen joutuu kuollessaan, miksi juuri hän kuolee, mistä häntä rangaistaan ja monta muuta avointa kysymystä.

Esimerkiksi "miksi juuri hän" -kysymystä saatoimme pohtia joskus parikin tuntia puhelimen välityksellä. Useina päivinä keskustelin vaativan, kiukuttelevan, uhmakkaan, ilkeäkielisen "pikkulapsen" kanssa. Tätä "sivupersoonaa" en ollut aiemmin tavannutkaan. Välillä keskustelimme asiallisesti, itkimmekin yhdessä, arvaamatta hän saattoi alkaa tivaamaan vastausta mahdottomaan kysymykseen. Ellei vastaukseni miellyttänyt, hän noitui minut alimpaan - jonnekin, monien uusien painokelvottomien nimien myötä.

Mitään ainoita oikeita vastauksia en hänelle tietenkään osannut antaa, kunhan yritin selittää asiat oman näkemykseni mukaan. Saatoin vain toivoa, että puhumiseni ja selitykseni jonkin verran lievittäisivät sitä tuskaa ja hätää, jota hän koki kuolemaa odottaessaan - tässä vaiheessa oli enää kuolema jäljellä.

"Miksi juuri minä" ja "mitä kuoleman jälkeen" -kysymykset vaativat toisenlaista, "korkeampaa" koulutusta.  

V i i m e i s e t k i n  y s t ä v ä t  k a t o a v a t

Joinakin päivinä suorastaan aistin miten hän puheluani odottaessaan oli suunnitellut valmiiksi mahdollisimman vaikeita ja vaativia, inttäviäkin, kysymyksiä. Voin myös kuvitella miten hän itsekseen asioita pohtiessaan oli keksinyt minulle kaikkein ilkeimmät, inhottavimmat ja loukkaavimmat nimitykset ja kommentit. Tuntui, että olin jonkinlaisessa testissä, jonka kuitenkin selvitin, arvosanoista en tiedä. Joskus olen ajatellut, että tässä testissäköhän useimmat hänen ystävänsä reputtivat, montaa ei kuitenkaan enää ollut jäljellä.

Pakko myöntää, että testi oli vaikea. Oli päiviä, että en mitenkään olisi jaksanut soittaa ja käydä läpi yhtä ja samaa, päättymätöntä keskustelua uudelleen ja uudelleen. Ennen puhelua piti aina latautua kaikella positiivisuudella ja puhelun jälkeen oli kirjaimellisesti "takki tyhjä". Perhe, puoliso, vuorotyö ja opinnot työn ohessa vaativat myös oman osansa. Joitakin kertoja siirsin tehtävän puolisolleni, vaikka tiesinkin kuulevani pistävät kommentit seuraavalla kerralla. Näinä päivinä kaipasin sitä suurta ystävien määrää, joka hänellä oli ollut. Nyt heitä olisi tarvittu täyttämään sitä ahdistavaa tyhjyyttä, pohtimaan näitä vastauksettomia kysymyksiä ja rinnalle kulkemaan kohti kuolemaa.

    Kun kaikki mahdolliset luonnonmukaisetkin hoitokeinot oli kokeiltu oli aika "luovuttaa" ja hyväksyä tilanne. En osaa edes kuvitella miltä itsestä tuntuisi todeta, että pian elämä loppuu ja ainoa odotettava asia on kuolema. Mitenkä sen synkän tiedon kanssa jaksaisi päivästä toiseen. Luulen, että tässä vaiheessa ystävät olisivat kullan arvoisia. Heidän kauttaan ja avullaan voisi hetkeksi unohtaa väistämättömän, ehkä jopa nauttiakin vielä joistakin elämän hetkistä.
Luopumisen myötä läheiseni mieliala vaihtelikin laidasta laitaan, katkeruudesta apatiaan. Joillakin käynneilläni saatoin joutua puhumaan "itsekseni", toisinaan saatoimme olla vain hiljaa. Vaikeimpina päivinä hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta, en voinut edes pitää kädestä kiinni. Tässä vaiheessa ei enää yhdestäkään ystävästä kuulunut mitään. Jäljellä oli vain hoitokodin henkilökunta, oma tytär, muita lapsia ei ollut, ja meidän perheemme.

Y s t ä v ä t  i l m e s t y v ä t  -  l i i a n  m y ö h ä ä n

Vihjeteksti tähänHautajaistilaisuuteen joitakin läheiseni ystäviä saapui. He halusivat kuulla vainajan viimeaikojen tapahtumista ja tuntemuksista. Kerroin tietenkin, enkä voinut olla mainitsematta sitäkään miten läheiseni oli heitä kaipaillut. Sain kuulla monenlaisia selityksiä heidän katoamiselleen. Suurimpana syynä tuntui olevan se, että he eivät enää "tunteneet" ystäväänsä. Eivät uskaltaneet ottaa yhteyttä kun eivät tienneet minkälaisella tuulella hän sattuisi kulloinkin olemaan ja mitä osaisivat tai voisivat puhua. Minua sekä perhettämme kovin ihmettelivät ja kiittelivät, että jaksoimme loppuun saakka olla rinnalla. Toisaalta olin läheiseni puolesta heille vähän katkerakin, mutta toisaalta taas ymmärsinkin heitä oikein hyvin.

Kieltämättä tämä oli raskasta aikaa, mutta kyllä siitä paljon saikin. Kaikki nämä ilkeimmätkin tunteenpurkaukset oli kuitenkin suunnattu aivan jollekin muulle kuin minulle, satuin vain olemaan jonkinlaisena välikätenä. Se oli vain katkeruutta ja toivottomuutta omasta kohtalosta ja minulle sitä pahaa oloa saattoi turvallisesti purkaa. Hän tiesi, että pahimmankaan "kohtauksen" jälkeen en häntä hylkäisi. Vaikka joskus olin aivan uuvuksissa, en kuitenkaan antaisi kokemastani päivääkään pois. Voin vain toivoa, että läheiseni sai jonkinlaista voimaa ja turvallisuuden tunnetta sinnikkäästä mukana kulkemisestani elämänsä viime metreille.


.

Ystävyys on arvokas asia, hoitakaamme sitä hyvin

Tavallisessa elämän arkipäivässä on helppo olla ystävä. Vielä helpompaa on jakaa ystävän kanssa ilot ja onnen hetket - ellei sitten suomalainen kateus nosta päätään. Vaikeuksien keskellä ystävyys usein kuitenkin punnitaan, se joko lujittuu tai romuttuu. Ongelmallisissa tilanteissa jättäydytään sivuun yleensä juuri siksi, että ei tiedetä mitä pitäisi tai voisi sanoa. Ei se niin vaikeaa ole. Ei ole olemassa mitään ulkoa opittavia käyttäytymissääntöjä, joiden mukaan toimitaan.

Ystävän ei tarvitse välttämättä sanoa yhtään mitään. Voi olla aivan hiljaa ja lähellä, tai sitten muuten vain olemassa ja tarvittaessa paikalla. Jokainenhan voi kuvitella miltä minusta itsestäni mahtaisi vastaavassa tilanteessa tuntua ja toimia sitten sen mukaan. Pitäkäämme siis jokainen ystävistämme hyvää huolta.

 


 



Teksti: Ystävä


Hautajaisten jälkeen jouduin jäämään sairaslomalle. En vaan silloin oivaltanut itse loman tarvetta ja aiheuttajaa ennen kuin vasta jälkeenpäin.

Mitään yhtä ainoaa syytä siihen ei tietenkään ollut, oli vain liian paljon asioita kerrallaan.



 
 

Edelliselle sivulle

 

Edelliselle sivulle